×

Kuvaus

Kirjolohi

Oncorhynchus mykiss

Kirjolohi on monelle se helpoimmin lähestyttävä lohikala, kiitos lukuisten istutushankkeiden. Kirjolohta voi pyytää lammista, pienistä järvistä sekä koskikohteista. Merelläkin kala tulee epäsäännöllisin väliajoin tutuksi myrskyssä hajonneiden kasvatusaltaiden tai pienimuotoisten istutusten johdosta.
Kirjolohta pyydetään lammista jään alta pilkillä tai ootto-ongella. Avovedessä sen voi saada koukkuun niin perholla, luonnollisella syötillä (koskikohteissa yleensä kiellettyjä) kuin monenlaisilla vieheilläkin, joista lipat, pienet vaaput, lusikat ja blade-tyyppiset vieheet ovat tunnetuimpia.
Kirjolohi on Suomessa vieraslaji, joka on tuotu maahan viljeltäväksi jo vuonna 1894. Merkittävän asemansa talouskalana se alkoi hankkia 1980-luvulta lähtien. Suomessa tavattava kirjolohi ei ole tiettävästi samaa rotua/ekologista muotoa kuin kuuluisa merestä jokiin vaeltava “steelhead”, vaan koko elämänsä makeassa vedessä viettävä “kamloops”.

Tuntomerkit

Kirjolohen erottaa helposti muista kotimaan lohikaloista pienemmästä ja tylppänokkaisemmasta päästään. Suu on myös taimenta ja lohta selvästi pienempi. Merikarkulaisen kirjolohen väri ei kirkaskylkisestä taimenesta välttämättä poikkea kuin kutupukuisena, jolloin kala on lähempänä sitä olemusta, jollaisena se useimmiten kuvataan: kalan selkä ja pyrstö ovat vihertävät ja täynnä pienempiä ja tiheämpiä pilkkuja kuin taimenella. Kyljessä on selvästi erottuva pinkin violetti leveä raitamainen alue. Kirjolohen pyrstö on usein pyöreäkulmainen ja vahingoittuneen oloinen, mutta se johtuu allaskasvatuksen olosuhteista. Luonnossa pitkään vaeltaneen kirjolohen pyrstö on yhtä terävä kuin taimenenkin ja lisäksi lovettu.

Ravinto

Täkäläinen kirjolohi saa ensimmäiset aikuiset suupalansa rakeiksi pakattuina, mikä monesti vaikuttaa sen tapaan hankkia ravintoa vapaaksi päästyään: sitä voi onkia tahnapalleroilla. Monin paikoin kalat syövät jopa pohjakiviä ja mitä lammissa nyt sattuu vastaan tulemaan, kuten erilaisia toukkia, katkoja, siiroja ja muita lampien ötököitä. Myös kaloja, jos sellaisia on, sekä hyönteisiä pinnasta. Meressä karkulaisten tiedetään syöneen monenlaista katkoista kaislanpätkiin, piikkikaloihin ja silakoihin asti. Oppivatko kaikki syömään niin monipuolisesti, on epäselvää.

Levinneisyys ja elinympäristö

Kirjolohi on alunperin Pohjois-Amerikan ja itäisen Venäjän rannikon kala. Kalaa on istutettu ahkeraan ympäri Suomea, eikä sen tiedetä lisääntyneen kuin tilapäisesti. Tämä tarkoittaa, että poikasilla on ollut vaikeuksia selvitä ensimmäisestä talvesta.

Istutuskohteiden kalojen määrä on täysin riippuvainen istutusten runsaudesta suhteessa kalastuspaineeseen. Joistain paikoista pilkkikalat voivat olla aika lopussa kevättalvella, ja valitettavan tunnettuja ovat myös kesäiset onkijuhlat tankkiautojen perävalojen loisteissa.

Kesäisin kirjolohi viihtyy hapekkaissa vesissä, jos sellaista on tarjolla. Kirjolohi kaipaa happea kuitenkin muita lohikaloja vähemmän ja pärjää siksi kesäkuumatkin pienissä lammissa ja järvissä, joissa se suosii tällöin vapaata vettä. Merellä kala käyttäytyy kylmän veden aikaan pitkälti kuin taimen varhain keväällä ja viihtyy tyvenessä ja matalassa leväpeitteisillä hietapohjilla.

Kasvu ja lisääntyminen

Kirjolohi saadaan poikasvaiheen jälkeen ruokituksi kasvukaudessa noin puolitoistakiloiseksi ja toisessa kolmikiloiseksi. Tämä vastaa luonnontilannetta, jossa kala saavuttaa noin 40 cm mitan ensimmäisenä merivuotenaan ja toisena mittaa on 20 senttiä lisää. Luonnossa meillä tavataan vain harvoin useampikiloisia kaloja, jos vantteria emokaloja ei ole vastikään karannut tai laskettu kalastettaviksi. Suurin maastamme tavattu allaskarkulainen on painanut 12,5 kg ja luonnonvarainen steelhead maailmalla noin 16 kiloa.

Kirjolohen kasvattaminen fileeksi on hieman erikoinen prosessi, jossa tuotetaan mielellään ns. triploideja kaloja, joilla voi olla heikot mahdollisuudet selviytyä luonnossa. Tämän johdosta allaskarkulaisista ei useinkaan ole ennätyskaloiksi.

Luonnossa kirjolohi kutee keväällä ja virtaveteen. Kala kuuluu niihin lajeihin, joiden ei pitäisi kutea Suomessa, mutta jolle lämmennyt 2000-luvun ilmasto on tehnyt palveluksen ja onnistuneita kututapahtumia on todettu kourallinen. Kirjolohen genetiikka ei salli kalan jatkaa elämäänsä kudun jälkeen.

Vapakalastajan kirjolohi

Kirjolohi löytyy Suomessa lähinnä istutuskohteista, joista osa on virta- ja koskivesiä ja osa lampia tai pieniä järviä. Virtavesissä kala voi päivystää hieman virran eri kohdissa veden lämpötilan ja happitilanteen mukaan. Kesän lämpimissä vesissä se voi viihtyä varsin vuolaassakin virrassa, jossa viehe matkustaa virran mukana kovaa kyytiä ja veden paineesta uivia vieheitä on haastavaa saada toimimaan virrassa ketterästi. Taitava kalastaja haistelee virtaa ja löytää siitä kohdat, joissa kala on ja joissa vieheen saa toimimaan.

Paikoin voi olla, että tavallisen lippauistimen saa tulemaan myötävirtaan ottavasti, paikoin taas on kalastettava sivuvirtaan painolipalla ja kolmannessa pideltävä vaappua tai blade-tyyppistä viehettä vasten virtaa ja uiteltava sitä hitaasti eestaas. Perhokalastajan taas on mietittävä, tarvitaanko lisäpainoja vai onnistuuko homma pintaperholla ja kannattaako etsiä peilejä kivien takaa, vai kenties niskoja. Koskikalastus on jännittävää ja monipuolista!

Lampikalavieheitä käytettäessä voi selvittää, syövätkö kalat pinnasta vai pitäytyvätkö ne syvemmällä tai kuinka aktiivisesti ne hakevat ravintoa eri vesikerroksista. Periaatteessa kaikilla samoilla vieheillä kuin virrasta voi menestyä ja lisäksi tahnapalloilla tai heittokohon takana olevilla perhoilla. Lammessa virta ei vatkaa ja vie vieheitä ja kalastaminen on siltä osin helpompaa. Siltä osin ei, että viehettä ei virran turbulenssi tee houkuttelevammaksi.

Kirjolohen pyynti jäältä on oma lajinsa. Kaloja saadaan tunnetusti esimerkiksi pienellä Räsäsellä, mutta vain kovalla lyönnillä olevaa kalaa. Vähintään yhtä tyypillistä on, että sen saa suostumaan vain toukitettuun mormyskaan. Parempisyöntisen kalan voi saada suurella leech-morrilla ilman syöttejäkin, mutta huonompisyöntiselle voi kookkaampi ahvenmorrikin olla liikaa ja kalan voi saada vain hyvin pienellä morrilla aivan pienellä katkaravun palalla höystettynä.

Kala voi olla myös niin arkaa, että se ei kestä liikettä jäällä yhtään. Silloin sitä on paras yrittää yhyttää ootto-ongella niin, että reiälle mennään vain tärpin vuoksi. Syöttinä voi toimia tahna, katkarapu tai toukatkin. Toisinaan taas kalaa ei saa kiinnostumaan vieheestä ilman, että viehettä liikuttaa. Sellainen vähän epäurheilullinen juttu kirjolohen pyynnissä on, että parhaat saaliit taitavat saada ne, jotka tietävät milloin kaloja istutetaan. Kauimmin järvessä olleet kalat ovat usein hankalimmat pyydettävät.


Kalastustavat


Rauhoitusajat, pyyntimitat ja saaliskiintiöt